tiistai 31. tammikuuta 2017

Klassikkohaaste: Lolita

Lolita on hurja ja vaikuttava kertomus hyväksikäytöstä, rakkaudesta, omistushalusta ja pakkomielteen pelottavasta voimasta. Vladimir Nabokovin mestariteos julkaistiin Pariisissa vuonna 1955 ja julistettiin heti kielletyksi kirjaksi. Tästä huolimatta Lolitasta tuli bestseller Euroopassa ja Amerikassa, ja se on yhä yksi kirjallisuuden hätkähdyttävimmistä klassikoista.
Keski-ikäinen Humbert Humbert rakastuu 12-vuotiaaseen Lolitaan eli Dolores Hazeen niin intohimoisesti, että on valmis menemään naimisiin tytön äidin kanssa vain päästäkseen lähelle Lolitaa. Kun Charlotte Haze yllättäen kuolee, Humbertista tulee Lolitan isäpuoli. Syyllisyyden ja halun riivaama Humbert pelkää paljastuvansa ja pakenee halki Yhdysvaltojen mukanaan Lolita josta on tullut Humbertin pakkomielle.Lolitan tarinan kertoo on Humbert itse, vuosia myöhemmin vankilassa oikeudenkäyntiä odottaessaan. Nabokovin taidokas, lähes runollinen kerronta kauhistuttaa ja lumoaa yhtä aikaa.

  Osallistuin Klassikkokirjahaasteeseen (käy katsomassa muiden osallistujien postaukset täällä), ja valitsin siis kirjakseni Vladimir Nabokovin Lolitan. Mietin pitkään sen ja Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan välillä, sillä omistan ne molemmat, mutta päätin ottaa Lolitan, sillä arvelen, että ilman tätä haastetta se olisi jäänyt vielä moneksi kuukaudeksi kirjahyllylleni pölyttymään. 
  
  Kirja on kirjoitettu kahdessa osassa; alkupuoliskossa kerrotaan keski-ikäisen miehen, Humbert Humbertin nuoruudesta ja hänen kiintymyksestään nuoriin tyttöihin, joita hän kutsuu nymfeteiksi, sekä siitä, kuinka hän tapaa Lolitan. Hän matkustaa Euroopasta Amerikkaan, ja päätyy siellä erään naisen, Charlotte Hazen vuokralaiseksi. Charlotella on 12-vuotias tytär, Dolores. Kutsumanimiä Dolly, Lo, Lola, tai kuten Humbert häntä itse kutsuu, Lolita. Humberille kehittyy pakkomielle Lolitaan, ja hän jopa menee naimisiin tämän äidin kanssa, vain voidakseen olla Lolitan lähellä.
  Toisessa puolikkaassa kerrotaan siitä, kuinka Humbert ja Lolita matkustavat ympäri Amerikkaa, kohteesta toiseen, sekä päähenkilömme elämästä Lolitan jälkeen.

  Vaikka aihe on kovin raskas, sekä osittain myös erittäin vastenmielinen, pidin kirjasta yllättävän paljon. Minut lumosi Nabokovin runollinen, sekä kuvaileva kirjoitus. Ymmärrän täysin miksi kirja on klassikko. Se on loistavasti kirjoitettu, ja tarinaosuuskin on aiheesta huolimatta hyvä. Ainoa hieman pitkästyttävä vaihe oli se, missä kerrottiin Lolitan ja Humbertin matkustelusta, sitä oli mielestäni ehkä hieman pitkitetty. Koko kirja on siis itse Humbertin näkökulmasta kirjoitettu. Pidän siitä, miten hänestä tehtiin jotenkin hyvin pidettävä hahmo, ja hänestä näkyi paljon muutakin kuin pelkästään pedofilia. Sitä on vaikea selittää. Nabokov tavallaan manipuloi lukijaa tekstillään. Ja vaikka koko kirja kuvataan Humbertin näkökulmasta, ja hän saa sen vaikuttamaan siltä, kuin hän olisi enemmänkin Lolitan uhri, Humbert lopulta ymmärtää kuinka paljon hän vahingoitti Lolitaa.

  Jos uskot, että pystyt lukemaan kirjan raskaasta aiheesta huolimatta, suosittelen sitä. Se on myös joillain näillä "100 klassikoteosta, joka jokaisen ihmisen pitäisi lukea" -listoilla. Varoitan kuitenkin, sillä luin ennen postauksen kirjoittamista muista mielipiteitä tästä kirjasta, ja joitain oli häirinnyt omaperäinen kieli sekä kuvailu. Itse en ole yksi näistä ihmisistä, sillä vaikka Lolita ei olekaan kovin helppolukuinen teos, silloin kun siihen onnistuu keskittymään ja syventymään, lukukokemus on upea. 


  Siinä hän seisoi ja räpytti silmiään, posket liekehtien. hiukset pörrössä, ja hänen silmänsä liukuivat ylitseni yhtä keveästi kuin huonekalujen ylitse, ja kun hän kuunteli tai puhui (äidilleen, joka käski hänen tulla lounaalle Chatfieldeille - eikä Lo eikä Hum tiennyt vielä, mitä touhukas Haze suunnitteli), hän naputti pöydän reunaa tossulla, jota piteli kädessään. Siunattu olkoon Jumala, hän ei ollut huomannut mitään!   Monivärisellä silkkinenäliinalla, johon Lo'n kuuntelevat silmät kohdistuivat hetkeksi, pyyhin hien otsaltani, ja helpotuksen euforiaan vajonneena järjestin kuninkaallisen viittani. Hän oli vielä puhelimessa tinkien äitinsä kanssa (halusi, että hänet noudettaisiin autolla, pieni Carmenini), kun pyyhälsin ylös portaita laulaen yhä äänekkäämmin ja äänekäämmin ja päästin höyryävän vesitulvan syöksyämään kylpyammeeseen.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Eikä yksikään pelastunut

Kymmenen toisilleen tuntematonta ihmistä on saanut salaperäisen kutsun illanviettoon. Syrjäisellä saarella on vain yksi talo, amerikkalaisen miljonäärin rakennuttama loistohuvila. Kutsut lähettänyt isäntä ei ilmestykään paikalle. Ruokailuhuoneen pöydälle asetellut kymmenen posliininukkea katoavat omituisesti yksi kerrallaan - aina silloin kun joku vieraista kuolee. Jäljelle jääneet pälyilevät toisiaan kauhuissaan.

En ole muuten oikein dekkari-ihminen, mutta kun klassikkoteoshan tämä on ja äidinkielen tunnilla se piti lukea, onnistuin oikeastaan nauttimaan tästä kirjasta. Eikä yksikään pelastunut on yksi Agatha Christien suosituimmista ja tunnetuimmista kirjoista, enkä ihmettele syytä. Se on luovasti rakennettu suljetun huoneen arvoitus.

 Kirja alkaa kertomalla vieraista ennen saarelle saapumista, jossa samalla hieman jo esitellään hahmoja. Päähenkilöitä on kymmenen: 
neiti Emily Brent, kenraali MacArthur, tohtori Armstrong, herra ja rouva Rogers, Vera Claythorne, etsivä Blore, herra Philip Lombard, Anthony Marston ja tuomari Wargrave. Sillä kymmenen päähenkilöä on suhteellisen paljon, hahmoista oli tehty mahdollisimman toisistaan poikkeavia. Saarelle oli kutsuttu henkilöitä, joita alussa syytettiin kuolemista. Kuolemat olivat juuri sellaisia, joista viranomaiset eivät varsinaisesti syyttää tai tuomita ketään. Esimerkiksi tohtori Armstrongin leikkauspöydälle kuollut nainen, tai erottamisen jälkeen itsemurhan tehnyt palvelija.

  Murhat, runo ja hahmot olivat mielestäni erittäin hyvin rakennettuja. Myös tieto siitä, että murhaaja on yksi saaren vieraista, loi tietynlaisen tunnelman kirjalle. Itse ainakin mietin koko kirjan ajan kuka tappaja on, ja miten hän on pystynyt suorittamaan murhat. Omasta mielestäni myös loppuratkaisu oli ennalta-arvaamaton ja luovasti kehitetty.

  Omat lempihahmoni olivat Vera Claythorne ja tohtori Armstrong. Huolimatta Veran purkauksista ja mielenterveysongelmista, hän oli oikein pidettävä. Tohtori Armstrongia en kauheasti epäillyt, sillä vaikka hän pääsi käsiksi lääkkeisiin, en uskonut hänen kykenevän murhiin.

  Vaikka en olekaan dekkareita ennen tätä lukenut, nautin erittäin paljon rikossajoista, ja huomasin etteivät ne nyt niin erilaisia ole. Jos nyt unohdetaan fakta, että stereotyyppisimmät dekkarit (kuten tämäkin) sijoittuvat 1900- luvun alkuun, ja päähenkilöt ovat niissä usein brittejä.

Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,vaan yksi, kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.       Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.       Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.      Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.       Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.      Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.       On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.      Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä,kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.      On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vieretyksin.Kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.      Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.

torstai 29. joulukuuta 2016

Lohikäärmeet (Talon-saaga #1)

Kauan sitten Pyhän Yrjänän Veljeskunta onnistui hävittämään lähes kaikki lohikäärmeet. Jäljelle jääneet kätkeytyivät ihmishahmoihin ja ovat siitä lähtien eläneet ihmisten joukossa. Ajan myötä heitä on yhä enemmän, ja he ovat entistä vahvempia ja ovelampia. He ovat luoneet maailmanlaajuisen Talon-organisaation, joka kokoaa yhteen kaikki lohikäärmeet ja joka on nyt valmis kaappaamaan vallan ihmisiltä.

Ember ja Dante Hill ovat nuoria lohikäärmeitä, jotka ovat kasvaneet sisaruksina Talonin salaisessa laitoksessa. Heidät on valmennettu soluttautumaan ihmisten joukkoon, ja loppukokeessa heidät sijoitetaan Crescent Beachin rantakaupunkiin. Teinielämä kiehtoo Emberiä ja hän haluaa kokea vielä yhden kesän vapaudessa ennen kuin hänelle osoitetaan lopullinen paikka Talonin organisaatiossa. Mutta yhtäkkiä Emberin maailmaan ilmestyy säännöistä piittaamaton lohikäärme kyseenalaistaen kaiken sen mitä Ember on oppinut.

Garret Xavier Sebastian on vain seitsemäntoistavuotias, mutta jo parkkiintunut lohikäärmeiden tappaja. Pyhän Yrjänän Veljeskunnan sotilaana hänen tehtävänään on eliminoida kaikki lohikäärmeet – varsinkin nuoret. Nyt hänet lähetetään Crescent Beachin kaupunkiin, missä hänen tulee jäljittää kaksi mahdollista Talonin agenttia ja eliminoida heidät. Mutta ensin hänen on varmistuttava siitä, että he todellakin ovat lohikäärmeitä, mikä Ember Hillin kohdalla ei ole niin yksinkertaista. Emberin rohkeus, itseluottamus ja tahto saavat Garretin maailman sekaisin. Kuinka paljon hän on valmis antamaan periksi selvittäessään totuutta lohikäärmeistä?

  Minulla ei oikeastaan ollut mitään odotuksia tätä kirjaa kohtaan, joten en nyt osaa sanoa olisinko odottanut enemmän tai vähemmän. Pidin kirjaa sellaisena ihan hyvänä fantasia/romantiikka/teinihömppäkirjana. Idea Talonista on mielestäni ihan hyvä, ja pidin siitä miten siinä on sovellettu Pyhän Yrjön tarinaa luomalla Pyhän Yrjänän veljeskunta.

  Eli siis kirja sijoittuu nykyaikaan, johonkin päin Yhdysvaltoja (en jaksa tarkistaa mihin osavaltioon) pieneen rantakaupunkiin. Päähenkilö on nuori lohikäärme Ember, joka saapuu veljensä Danten kanssa Crescent Beachiin soluttautumaan ihmisten joukkoon. He saavat nopeasti ystäviä, ja varsinkin Ember oppii nauttimaan surffaamisen iloista, sillä hän kokee sen olevan lähimpänä lentämistä, mitä hän voi ihmishahmossa olla. Sitten on Garret, toinen päähenkilö. Hän on yksi parhaimmista ja tehokkaimmista Pyhän Yrjänän sotureista, joka lähetetään Crescent Beachiin tehtävänään löytää sieltä lohikäärme, ja tuhota se. Se lohikäärme oli siis tietenkin Ember. Ja sillä olisi ollut niin vaikeaa keksiä mitään muuta, näiden kahden päähenkilön on rakastuttava. En halua oikeastaan loukata kirjailijaa, sillä nautin kirjasta, mutta olisiko se ollut niin hankalaa keksiä jotain muuta kuin kielletty rakkaus kahden teinin välillä.

 Pääasiassa pidin kirjasta, ja luin myös sen toisen osan, Kapinalliset. Tämä on nyt vähän lyhyehkö arvostelu, ja siinä on aika vähän huomioita, sillä luin kirjan jossain syyskuussa ja en muista siitä oikein mitään. Suosittelen sitä kuitenkin, jos etsii jotain aika kevyttä luettavaa :)

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Viimeinen henkäys

 Gia Andrews on kriisiasiantuntija ja avustustyöntekijä, joka osallistuu katastrofityöhön ympäri maailman. Todella sopiva työ sellaiselle, joka haluaa ottaa välimatkaa henkilökohtaisiin ongelmiinsa. Kuusitoista vuotta sitten Gian isä tuomittiin elinkautiseen vankeuteen Gian äitipuolen raa’asta murhasta. Sairastuttuaan syöpään hän on nyt tullut kotiin kuolemaan. Gia joutuu vastaamaan hänen hoidostaan ja samalla sovittautumaan hänen syyllisyyteensä.
Gia ottaa jälleen vastahakoisesti osakseen koko kaupungin tunteman murhaajan tyttären roolin. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että hänen pitää sopeutua sekä talonsa ulkopuolella parveileviin mielenosoittajiin että toimittajiin, jotka muuntavat tragedian etusivun uutisiksi. Paluu Tennesseessä sijaitsevaan pikkukaupunkiin pakottaa hänet käsittelemään uudelleen aikanaan hukkaan valuneita suhteita ja sitä kaaosta, joka pakotti hänet muuttamaan pois paikkakunnalta. Kaiken keskellä baarimikko Jake tarjoaa Gialle ja hänen tunteilleen turvapaikan, jota hän niin kipeästi kaipaa.
Sitä mukaa, kun menneisyys alkaa purkautua, Gia riutuu kaikkien ympärillään kuohuvien vuosia tosina pidettyjen tarinoiden keskellä. Mutta loppujen lopuksi totuus – sitä edeltävine valheineen – voikin johtaa hirvittävämpiin seurauksiin, kuin mitä hän on koskaan voinut kuvitella…
Pitkästä aikaa koneen ääreellä teetä siemailemassa ja kirja-arvostelua kirjoittamassa. Olin unohtanut kuinka rentouttavaa tämä on. Toivottavasti keksin tästä kirjasta jotain kerrottavaa, sillä oikeastaan sain sen kaverilta viime vuonna joululahjaksi, luin sen kesällä, ja hyvä jos vielä muistan jotain :D
No siis aloitetaanpas yleisestä mielipiteestä kirjasta. Koen, että vaikka se ei ole mitenkään kauhean jännittävä, hauska tai mukaansatempaava, se on _ihan_ viihdyttävä kirja. Luin sen vain parissa illassa, vaikka siinä onkin melkein 400 sivua tekstiä. En mitenkään ajattele haaskaneeni aikaa tämän kirjan lukemiseen, mutta oikeastaan en pitänyt tästä koko kirjan ideasta, en pitänyt hahmoista, eikä tässä oikein ollut mitään huumoria tai jännitystä, joka olisi saanut minut pitämään siitä. 
Sitten käydään hahmot läpi.  Päähenkilönä kirjassa on Gia Andrews. Takakannessa jotenkin laitetaan suhteellisen suuri paino sille faktalle, että hän on katastrofityöntekijä, vaikka oikeasti sillä ei ole mitään väliä. Hän olisi yhtä hyvin voinut olla kassaneiti tai lentoemäntä. Gia siis palaa kotikaupunkiinsa, johon hän menee hoitamaan isäänsä Raytä, joka pääse syöpänsä takia kotiin vankilasta.
Gian tarinan väliin tulee välillä pätkiä siitä, mitä tapahtui yli kuusitoista vuotta aiemmin, Ella Maen näkökulmasta. Ella Mae oli Gian äitipuoli, Rayn vaimo, joka murhattiin. Gian isä joutui syytetyksi tästä murhasta, ja joutui vankilaan elinkautiseksi (mutta siis kuten aiemmin jo mainitsin, hän pääsi kotiin kuolemaan). Hänen tarinansa alkaa siitä, kun naapuriin muuttaa uusi perhe, ja Ella Mae kiinnostuu perheen isästä Deanista. Heidän suhteensa kehittyy, ja Ella Mae alkaa pettää Raytä.
Sitten vielä loput hahmot: Ray, eli Gian isä. En oikeastaan pitänyt hänestä (tosin en tainuut pitää yhdestäkään tämän kirjan hahmosta), sillä kun hän tuli kotiin, hän ei periaatteessa edes puhunut Gialle. Hän väittää koko ajan olevansa syytön ja kokee kaikenlaisia mielialanvaihteluita. Välillä hän itkee ja antoi lapsilleen kaiken anteeksi, ja välillä syyttää heitä siitä että he eivät ole koskaan tukeneet häntä.
"Lasken katseeni. Minun tekisi mieli itkeä. Kyyneleet polttelevat luomieni takana, pala painaa kurkkuani ja nyyhkäisy nousee ylös rinnastani. Haluaisin heittäytyä keräksi isän jalkojen juureen, tuntea hänen laihat käsivartensa ympärilläni. Haluaisin juosta pakoon häntä, tätä taloa ja tätä kaupunkia niin kauas ja niin nopeasti kuin pystyn. Eniten haluaisin kuitenkin uskoa, kun isä sanoo, ettei hän tappanut Ella Mae Andrwesia"
Gian sisaruksistakaan en pitänyt. Tosin en yleensäkään pitä ihmisistä, jotka välttelevät jotain niin pitkään, kunnes se ei enää vaivaa heitä. Jake oli mielestäni tämmöinen perus kliseinen "komea, hauska ja älykäs" mies, joka tietenkin rakastuu päähenkilöön ensinäkemältä.
Jaa sitten lopetuskappale: Koen Viimeisen henkäyksen jonkun takia sellaisena kevyenä iltalukemisena, sillä vaikka siinä kuuluu käsitellä paljon kuolemaa, valehtelua yms, Gian suhde Jaken kanssa, ja tämä totuuden selvittäminen ovat siinä paljon suuremmassa osassa. Kaiken kaikkiaan jos sinulla on todella pitkä lukulista, ja vähän aikaa, älä aloita tätä kirjaa. Jos etsit kuitenkin vain kirjaa täynää suhdedraamaa, näin huvikseen lukemiseksi, voin suositella Viimeistä henkäystä.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Blogin henkiinherätys

Joten eh..
Nyt ei ole sitten yli seitsemään kuukauteen oikein postattu tänne blogiin mitään, mutta ymmärrätte kaiken täysin alla olevasta kaaviosta.

Ei lukuintoa
=
Ei lue
->
Ei kirja-arvosteluja

Toivottavasti ymmärrätte, vaikka saattaahan sitä olla hieman vaikea käsittää (sarkasmini ei ole hävinnyt mihinkään).

  Selittääkseni tilannetta, en edes yrittänyt postata tänne mitään. Carmelli ei ollut koomassa, se oli _kuollut_. Saan nyt kuitenkin leikkiä tohtori Frankensteiniä, ja herättää sen taas henkiin.
Olen muuten huomannut että oma kirjablogini ei ole ainoa, jossa ei ole vähän aikaan postattu/luettu kirjoja.
Olen kuitenkin nyt viime viikon aikana taas alkanut lukemaan kirjoja, joten yritän alkaa postaamaan säännöllisesti. Perjantai saattaisi olla hyvä päivä siihen..?
Tällä viikolla postaus tulee kuitenkin huomenna (sillä kirjoitin sen jo valmiiksi enkä jaksa odottaa perjantaihin).

Kirjoja joista tulee lähiaikoina postaus:
Kimberly Belle - Viimeinen henkäys
Julie Kagawa - Lohikäärmeet (Talon-saaga #1)
Salla Simukka - Valkoinen kuin lumi (Lumikki-trilogia #2)
Victoria Aveyard - Punainen kuningatar (Punainen kuningatar #1)
Julie Kagawa - Kapinalliset (Talon-saaga #2)
Kerstin Gier - Liitto (Unien kirjat #3)

Osan noista olen jo lukenut/lukemassa, osan lainannut ja osan vasta varannut kirjastosta, mutta olen aika varma, että ainakin noista kirjoista kirjoitan tänne arvostelun, sillä kuitenkin ne kaikki ovat jollain tapaa saatavilla.

Hyvää koulun alkua ja lukemishetkiä:
Carmen

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Vala


Salaperäinen Secrecy näyttää tietävän kaikki Livin salaisuudet. Mistä hän on ne kuullut, ja kuka Secrecy itse on? Miksi Livin sisko Mia on yhtäkkiä alkanut kävellä unissaan? Ja mikä on tuo kummallinen tumma hahmo, joka hiipii Livin unimaailman loputtomilla käytävillä?
Liv kuulee huhuja vanhasta kirouksesta, mutta onneksi hän ei usko yliluonnolliseen hölynpölyyn. Paitsi tietenkin uniseikkailuihin, mutta nehän ovatkin ihan oma lukunsa ja kaiken lisäksi kovin hyödyllisiä. Öisin saa selville vaikka mitä…

Olen oikeastaan todella väsynyt ja haluaisin todellakin vain mennä makaamaan sängylle ja katsoa Netflixistä Downton Abbeyä (jota olen muuten katsonut vasta kaksi viikkoa ja olen neljännessä kaudessa D::)
Harry Potterit (kjähkjäh olen lukenut vasta kaksi) ovat kuitenkin palauttaneet lukuintoani sen verran, että jaksoin tarttua tähänkin kirjaan. Okei eivaan, en varmaan olisi lukenut sen kun vasta puolen vuoden päästä ellei ystäväni olisi kirjaimellisesti työntänyt sitä käteeni ja laittanut lukemaan. No mutta ei se mitään, nyt se on luettu ja koska lupasin itselleni kirjoittaa tämän postauksen vielä tässä kuussa, väsään nyt jotain (suurimmaksi osaksi varmaan vain valitusta*) kirjasta.

   Vala on aika ennalta arvattava kirja. Se on tämmöistä perus huumoria ja salaisuuksia sisältävä kirja teineistä ja heidän upeista maagisista seikkailuistaan (sanoinhan, että postauksessa tulee olemaan valitusta**).
Jatko-osana Lupaukselle se on kuitenkin aika hyvä. Sanoisin, että se on jopa hieman parempi kuin trilogian aloittanut Lupaus.

  Pystyn edelleenkin samaistumaan Liviin (hei muuten, oikea etunimeni on Liv, eikö ole siistiä***). Hän on vain niin hauska ja öö.. samaistuttava :D
Henrystä en oikeastaan ole mitenkään hirveästi välittänyt missään vaiheessa, mutta lopulta ei hän ollutkaan niin.. ärsyttävä kuin mitä aluksi ajattelin hänestä. Empatiaa?

 Enimmäkseen odotan kolmannen Unien kirjan lukemista siksi, jotta saan tietää kuka Secrecy on. En vain pysty kuvittelemaan kuka se voisi olla.

  Tästä postauksesta tuli aika lyhyehkö, ja siinä ei ole riittävästi sarkasmia eikä valitusta minun makuuni mutta olen todellakin kuolemanväsynyt ja huomenna on maanantai sekä ruotsin koe.. joten öh.. öitä?

*Jo kolmannet sulut tässä postauksessa
**Oikeasti, miksi en voi lopettaa sulkujen käyttämistä - nämä olivat viimeiset
***Tai nämä..

tiistai 12. tammikuuta 2016

Endgame - Taivaan avain

Spoilerivaroitus! Jos et ole lukenut Endgame-trilogian ensimmäistä osaa, et halua missään tapauksessa tulla spoilatuksi, joten pelkästään omaksi hyväksesi pyydän sinua lopettamaan tämän kyseisen blogipostauksen lukemisen ja poistumaan tältä sivulta nyt heti. Hei hei.


Loppupelin toinen kierros: Panokset kovenevat

Ulkoavaruudesta saapuneiden mahtavien olentojen julistama kilpa maapallon kohtalosta on siirtynyt seuraavaan vaiheeseen. Kun ensimmäinen kierros päättyi Maan avaimen löytymiseen, osa 12 ikivanhan sukukunnan pelaajasta oli jo karsiintunut kisasta.

Nyt Sarahin, Jagon ja muiden selviytyjien on ryhdyttävä taisteluun siitä, kuka saa haltuunsa Taivaan avaimen, jonka löytäjä voittaa Loppupelin toisen kierroksen. Kaikki keinot ovat sallittuja – edessä on intohimoinen kilpajuoksu Maan kolkasta kolkkaan...

Olen todella vaikuttunut. Taivaan avain on ihana, omaperäinen ja arvaamaton lukukokemus. Siihen sisältyy taisteluja, kuolemaa, ihmissuhteita ja öö.. lisää taisteluja?

  Kaipaan kyllä ensimmäisen kirjan hahmoja (eniten Chiyokoa), mutta tavallaan tylsimmät karsiutuivat pois. Ja päähenkilöiden vähentyminen myös yksinkertaistaa hieman juonta. Rakastan tapaa, kuinka jokainen pelaaja kuvataan päähenkilönä. Sillä tavoin lukija voi itse päättää kenestä pitää ja kenestä ei. Itse pidin tässä kirjassa eniten Sharista ja Aislingista.

  Minua häiritsi vain suunnattomasti, kun Sarah tappoi Cristopherin ja nyt itkee siitä ja valittaa. Ehkä sitten kannattaisi harkita ennen kuin ampuu poikaystävänsä, jos luulee, että saattaa tulla katumaan sitä. Tietenkin se oli myös Cristopherin omaa syytä, eihän hän olisi saanut jäädä roikumaan Sarahiin, kun tällä oli hieman kiire pelastaa koko sukunsa keskellä tätä avaruusolioiden kieroa leikkiä, mutta ei Cristopheria olisi kuitenkaan tarvinnut tappaa. 

  Kiinnyin myös Taivaan avaimen kieleen. Se on jotenkin niin suoraa ja silti samalla kuvailevaa. Tässä kuvailu ei ole vain sellaista Tove Jansson -tyylistä kuvailua, jossa joka luvun alussa kuvaillaan yksityiskohtaisesti tapatumapaikkaa vertauskuvia käyttäen jne. vaan tässä se on mukailtu suoran yksinkertaisen tekstin mukaan. Kuvailua on ripoteltu tasaisesti ympäri tekstiä, ja sitä ei oikeastaan huomaa. Tarkentaminen tapahtuu vaivihkaa tarinan edetessä.

  Yksi ärsyttävä asia itse tekstissä kuitenkin oli. Tai kaksi.
Tätä on todella vaikea selitää mutta yritän nyt kuitenkin.
No kun aina välillä tulee sellaisia "Sarah ja Jago juoksevat ja ehtivät autolta metroon 1,46777544 minuutissa". Kun kertoja mukautuu kuitenkin An Liun lukuihin tunkemalla joka väliin sen VÄRISTYSräpsVÄRISTYS -jutun (joka ei siis todellakaan häiritse minua. Oikeasti. On vaikeaa kirjoittaa jotain tuollaista ilman että se kuulostaisi sarkastiselta). En oikein usko että jokaisella pelaajalla on jokin pakkomielle laskea kauanko hänellä kestää jokin asia sekunneissa. Joten haluaisin, että näitä tarkkoja sekunti/minuuttilukuja ei tulisi niin paljoa. Pitäisin siitä enemmän, jos aina jollain tietyllä pelaajalla olisi jokin tämmöinen pakkomielle laskea aina montako sekuntia hän on jossain mutta kun niitä tarkkoja aikoja on vain randomisti ympäri kirjaa..
Okei toivottavasti ymmärsitte tuon pointtini, sillä harkitsen juuri nyt koko tuon sekavan säälittävän selityksen poistamista.
Ja sitten se toinen ärsyttävä juttu.
Jossain väleissä kirjaa tulee aina sellaisia "dramaattisia" toistoja, joissa toistetaan joku
"Puhelin hälyttää 12 kertaa, ei vastausta.
Hän soittaa uudestaan"
tyyliin 5 kertaa peräkkäin. Okei, se taidettiin kylläkin toistaa vain kolme kertaa, mutta minä pidän liioittelusta.

  Jollain tapaa pidän myös taistelukohtauksista. Ne ovat yleensä todella sekavia ja menevät niin nopeasti, etten erota mitä tarkalleen tapahtuu, mutta ne ovat kuitenkin jännittäviä. Ne ovat välillä raakoja, mutta Loppupelin kaltaisia kirjoja lukiessa et tule kestämään jos et pidä taistelukohtauksista. Niitä on nimittäin paljon.

Hän pudottaa veitsen, astuu eteenpäin, tarttuu vasemmalla kädellä sotilasta vähän kyynärpään yläpuolelta ja oikealla ranteesta.Hän työntää toisella kädellä käsivartta lujasti ja kiskoo toisella ranteesta vastakkaiseen suuntaan, kunnes kyynärnivel paukahtaa sijoiltaan. Mies huutaa, ja Jago tuntee sormien höltyvän veitsen ympäriltä. Se putoaa lattialle painava kahva edellä ja kimmahtaa ilmaan. 
Jago potkaisee kantapäällään taakse ja osuu veitsen kahvan päähän. Veitsi kääntyy ja jatkaa matkaa ylös. Jago päästää otteensa miehen ranteesta ja nappaa veitsenn ilmasta.Juuri kun Jago sieppaa veitsen, sotilas iske päällään häntä otsaan, ja se sattuu, varsinkin kun puskevaa päätä peittää kypärä. 
Jos kivulla olisi Jagolle jotain merkitystä, se olisi ollut hyvä veto.   
Mutta kivulla ei ole Jagolle merkitystä.

  En vain voi yksinkertaisesti kuvitella mihin Loppupeli päättyy. Frey ja Johnson-Shelton tosin vaikuttavat tarpeeksi rohkeilta päättämään pelin oikesti siihen, että joku pelaajista voittaa ja hänet ja hänen sukunsa poislukien kaikki kuolevat. Ongelmallistahan oikeastaan vain on, etten oikein usko kirjoilijoiden itsekään osaavan päättää voittajaa, joten ehkä sellainen lopetus ei kuitenkaan ole kauhean todennäköinen.